noonez (22.4.2017 16:13:17) -- Politiikka yleinen

Linnean kritiikki koodaribussista Afrikassa poistettu?

Suvakit varmaan painostivat ottamaan pois, kun MV-lehdet ja muut referoivat sitä niin innoissaan.

http://mvlehti.net/2017/04/20/linnea-kohtasi-suomi-100-koodaribussin-lahetyston-pippaloissa/

https://linneanblogi.wordpress.com/2017/04/16/sananen-suomalaisesta-kehitysyhteistyosta/
Nyt:
"Ups! Tätä sivua ei löydy"

Oli:
"
on my way to Africa
huhtikuu 16, 2017
Sananen suomalaisesta kehitysyhteistyöstä

Pääsiäistä vietetään täälläkin kristittyjä kun täällä riittää. Haluttiin tehdä perjantaina pääsiäissafkat naapurihuoneen opiskelijatytöille. Toinen heistä olikin lähtenyt kotiin Kitween, mutta toinen pääsi kuitenkin maistelemaan pitkään haudutettua lammasta mintun ja perunamuussin kanssa. Arjalla oli erinomainen resepti tähän tiedossa.

Keittiössä ei toiminut taaskaan valot, joten tehtiin ruoka sitten otsalamppujen valossa. Vispasin jälkkärikerman haarukalla, kun ei ollut muutakaan. Sitten leikkelin kokispulloista meille pikarit jälkkäriherkkuja varten, kun ei ollut kuppejakaan. Muuten ruoka maistui, mutta tytön mukaan minttu olisi pitänyt korvata tomaatilla ja muussiin olisi pitänyt laittaa majoneesia. Tyttö ei ollut myöskään ikinä ennen maistanut Kinderiä, koska hänellä ei ole ollut mahdollisuutta ostaa sellaista itse. Lammastakaan ei joka päivä täällä mässytetä. Tuntuu aina hyvälle, kun voi edes pikkuisen pienillä teoilla antaa hyvää mieltä muille täällä. 🙂

Viikonloppuna Suvi (suomalainen kätilö, joka asuu ja työskentelee täällä) kutsui meidät luokseen pääsiäispippaloihin. Päädyttiin sitten konsulaatin työntekijöiden kanssa samoihin juhliin. Ja olipahan mielenkiintoinen keikka. Ajatuksia heräsi tässä päässä melkoisesti. Ymmärrän nyt, miksi suomalainen kehitysyhteistyö ei toimi sekä törmäsin todella töykeään suomalaiseen kastijakoon ja elististimeininkiin.

Paikalla oli lähetystön vanhoja ja nykyisiä työntekijöitä ja mukana oli myös Code Bus –nimisen kampanjan väkeä. En ollut itse aiemmin kuullutkaan tuollaisesta kampanjasta Afrikasta, mutta he esittelivät hieman projektiaan. Ideana on, että Aalto-yliopiston koodaajaväki tulee neljänkymmenen tietokoneen kanssa kiertämään kymmenen eri Afrikan maata ja opettamaan lapsia koodaamaan parin tunnin mittaisissa workshopeissa.

Projekti on käynnistetty Suomi 100 juhlavuoden tiimoilta. On kuulema kaksi eri tasoa noissa workshopeissa. Workshopit niille, jotka tietää mikä on tietokone ja niille, jotka ei ole ikinä tietokonetta nähneetkään. Projektin budjetti on 180 000 euroa ja valtio on yksi rahoittajista (30 000 e). Tässä linkki: http://www.finland100africa.fi

Mielenkiintoista kyllä, mutta antakaa mun sanoa pikkuinen kriittinen palaute tästä Suomen ”kehitystyöprojektista”. Minulle ei ihan auennut, että mikä oli kultainen lanka tässä hankkeessa on. Heidän oma esittelynsä jo tiivisti kysymykseni.

Kuten, että mitä järkeä on tuoda tietokoneita ihmisille näytille, kellä ei kaikilla ole edes sähköä? Tai mitä järkeä on käyttää 180 000 euroa rahaa näyttääkseen ihmisille parin tunnin verran koodaamista, jos ihmisillä ei todennäköisesti ikinä ole varaa tai mahdollisuuksia omistaa tietokonetta? Tai kouluttautua ikinä asiassa enempää, kun ei ole kouluja missä tätä opetetaan? Jotenkin tuli mieleen, että lapset ja nuoret saa tuosta kivan iltapäivän kyllä, mutta mitään kauaskantoisempaa seurausta ei tuollaisella varmaankaan ole. Ja aaltolaiset saa kivan Afrikan kiertoajelun ja kuvia instagramiin.

Toki on täälläkin vähäsen sitä paremman luokan väkeä, joilla tietokoneet ja vehkeet löytyy. Mutta edelleen mietin sitä, että mitä kerkeät oppimaan parissa tunnissa? Jos sinulla ei edes itselläsi ole ohjelmaa, millä koodata mitään? Jos joku lapsista innostuukin asiasta, niin miten se hyödyttää laajemmassa mittakaavassa heidän perheitään tai yhteisöään, joka toimii edelleen ilman minkäänlaista tietoverkkoa? Ehkä kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä tällaista tietotekniikan osaamista tänne voisi tuoda. Mutta kiva ajatus, että saadaan kiva mieli lapsille kahdeksi tunniksi. Kaikki hyvä Code Busille siitä.

Vertaisin tätä kuitenkin vähän samaan asiaan, kuin meille tultaisiin esittelemään jostain tulevaisuudesta laitetta, jota käytetään johonkin atomin protoneiden kuorien puolittamiseen. Mistä meillä ei ole mitään käsitystä, että mitä se tekee tai mitään mahdollisuuksia käyttää sellaista energiaa, jolla voisi koneen itse käynnistää. Tai meillä ei ole mitään mahdollisuuksia tehdä itse samanlaista laitetta tai ostaa sellaista mistään.

Jäin todella miettimään, että kuvaakohan tämä jotain laajempaa suomalaisen kehitystyön dilemmaa? Superyliopistojen idealistit tuodaan kehittyviin maihin utopistisine ideoineen, mutta kaikki kosketus käytäntöön ja oikeaan elämään puuttuu. Jos on elänyt elämänsä supertietokoneiden kanssa voi olla hankala kuvitella ihmisiä, joille se ei ole mahdollista.

Sen verran olen tutustunut Suomen kehitysyhteistyöhön, että sen elinkaari on käytännössä mennyt siten, että ensin tuotiin asiantuntijoita. ”Asiantuntijoita” eri elämän osa-alueilta, jotka sitten heitettiin Sambian kaltaisten maiden peräkyliin ”neuvomaan”, miten asian voi tehdä ilman yhteistä kieltä tai ymmärrystä kontekstista, missä ihmiset on ja elää. No ei ne asiantuntijat osanneet neuvoa ketään maataloudessa, kun ei itsellä ollut mitään kosketusta kuokan käyttöön. Se todettiin tehottomaksi ja lopetettiin.

Sitten otettiin kohteeksi erilaiset paikallisesti perustettujen järjestöjen projektit ja hankkeet. Annettiin raha järjestöille paikallistasoilla. Niiden ideana oli toimia köyhimmillä alueilla ja monta hyvää projektia saatiinkin alulle. Mutta kun ulkopuolinen rahoitus loppui, loppui myös järjestöjen toiminta. Miten ihmeessä ne järjestöt voisivat kerätä miljoonia kwachoja rahaa slummeista tai maaseudulla, jossa ihmisillä ei ole penniäkään. Ei täällä voi mennä lipas kädessä ja koura ojossa pyytämään ihmisiltä rahaa milloin mihinkin projektiin, kun ihmisillä ei ole varaa maksaa edes itselleen vaatteita tai ruokaa. Eikä valtio ei rahoita tällaisia järjestöjä täällä kuten Suomessa.

Sitten ajateltiin isommin ja annettiin raha Sambian valtion kaltaisille isoille rattaille. Ja sanottiin, että käyttäkäähän viisaasti ja koettakaa kehittyä. Sektoriavuksi tätä kutsutaan. Sen sijaan, että lähetetään insinöörejä Suomesta, annetaan Sambian ministeriöille rahaa. Sokeasti kaadettiin rahaa omaa etuaan tavoittelevien poliitikkojen ammottaviin kitoihin. Sitten tajuttiin, että ei helvetti ja kappas vaan, rahasta leijonan osa valuikin virkamiesten krokotiilinnahkakenkiin ja henkilökohtaisiin luonnonpuistoihin kirahveineen norsuineen päivineen. Sitten tätäkin on rajoitettu.

On kannettu vettä hölmöläisten tapaan pohjattomaan kaivoon ja sitten kun vesi loppuu, on kannettu lisää. Todettiin, ettei mikään kannata ja nyt ollaan tilanteessa, että lähes koko kehitysyhteistyörahat on leikattu isommassa mittakaavassa pois. Rahaa annetaan sen verran, että saadaan konsulaatit pyörimään ja tällaiset Code Busin tapaiset yksittäiset projektit maailmalle. Nyt on nostettu kädet siitä vesisankosta ja räiskitään sormista valuvia vesipisaroita ympäriinsä.

Ihmettelen valtavasti sitä, että miksi ihmeessä me ei tuoda tänne vaikka keskitetysti terveydenhuollon osaamista, mitä meillä riittää aivan tavattoman paljon. Ruotsi on tainnut tehdä huomattavan paljon enemmän kehitysyhteistyötä tällä saralla. Ja esimerkiksi UTH:lla suurimmassa osassa välineitä on ”From Japanese people”-tarrat. Meiltä ei tuoda terveydenhuollon osaamista, koska ammattikorkeassa koulutetut eivät ole päteviä ja tarpeeksi hyviä ihmisiä tekemään kehitystyötä valtion kustantamana, niinkö? Menikös se korkeakoulujen rahoitus ihan reilusti Suomessa noin ylipäätäänkään?

Jos oltaisiin käytetty 180 000 euroa vaikka hoitajien aseptiikan opettamiseen, oltaisiin voitu säästää tavattoman paljon ihmishenkiä. Ja tieto voisi levitä laajemmallekin näiden osaajien kautta. Käytetty raha olisi maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin paikallisella tasolla sekä humanitaarisena ihmiselämien kohentamisena tai jopa pelastamisena, jos yksikin infektio oltaisiin saatu estettyä.

Tai jos luovuutta halutaan tuoda ja kehittää, niin oltaisiin käytetty vaikka 180 000 euroa taiteen kannustamiseen ja opettamiseen nuorille sellaisilla välineillä, mitä täällä on. Sillä tavalla nuori voisi saada luovuutensa käyttöön, jopa tarkoitusta olemiselleen ja lopulta jopa pienen tulonlähteen taiteensa myymisestä. Oltaisiin taas hyödytetty yksilöä, perhettä ja jopa yhteisöä.

En edes kehdannut sanoa kaikkea tuota ääneen tuossa seuruessa. Mutta keskusteltuamme elämästä täällä ja kehitysyhteistyöstä, sain kuulla illan aikana kolmesti nykyisen Aaltoyliopiston työntekijältä, joka aiemmin oli työskennellyt Sambian lähetystössä, kuinka nuori ja maailmaa ymmärtämätön persujen kannattaja olen. ”Joensuulainen tavallinen persujen kannattaja, jota maailma pelottaa.” Nuo sanat kuulin ihan oikeasti herran suusta.

Korjasin kyllä joka kerta, etten ensinnäkään ole kotoisin Joensuusta, toisekseen en todellakaan kannata perussuomalaisia ja kolmanneksi sanoin sitten takaisin, ettei herra ole tainnut edes käydä Helsingin ulkopuolella tai Joensuussakaan. Hermostuttaa tällainen eliittiasenne, mitä lauotaan päin näköä ikään kuin muualta Suomesta tai muusta korkeakoulusta tulevat olisi jotenkin vähä-älyisempiä tai kehittymättömämpiä, keille saa sanoa mitä huvittaa.

Varmasti herra Aalto-yliopisto halusikin provosoida keskustelua. Nautin haastamisesta ja tiukoista keskusteluista kyllä, kiitos vain siitä. Kun tuollaisella asenteella lähdetään sitten kehittämään muita valtioita, niin voin vain kuvitella sitä aikaansaamattomuutta. Yliopistojeesustelijat saisivat ottaa päänsä pois utopistisista pilvistä ja tulla takaisin maan tasolle. Sitten herra ihmetteli myös ääneen sitä, että mitenkähän tekniikan alan ihmisiä saisi ihmisläheisimmiksi. Jouduin sanomaan, ettei ihmisosaamista tai tilannetajua taida voida valitettavasti opettaa kenellekään.

Keskustelin tuosta edellä mainistemastani Suomen kehitysavun elinkaaresta ja kysyin, mikä on tulevaisuus sitten hänen mielestään kehitysavulle. Kuulema Code Busin kaltaiset projektit. Nauttisin siitä, että Aalto-yliopisto maksaisi ihmisensä chinoissa ja purjehduskengissä vaikka kuukaudeksi tuonne sairaalaan hoitamaan ihmiset kuntoon ilman mitään välineitä tai lääkkeitä. Tuudittamaan käsiin kuolevat lapset uneen ja kuuntelemaan itkua, joka johtuu kivusta, jota ei vain pystytä täällä hoitamaan. Tai pariksi kuukaudeksi tavallisten sambialaisten kanssa savimajaan kokeilemaan oikeaa elämää ilman sähköä ja nylkemään se kana omin pienin kätösin ruokapöytään.

Ymmärtänette hermostuneisuuteni.

Noh, nyt tämä maailmaa ymmärtämätön ja kehittymätön pieni ihminen aikoo tänään ymmärtää elämästä enemmän aitojen paikallisten kanssa ja kokata perhosentoukkia. Sitä tavallista huonompien ihmisten ruokaa, mitä nämä kehittymättömät ihmiset täällä syö. Ihan, jotta ymmärtäisin enemmän, missä kontekstissa ja millaisin eväin nämä ihmiset täällä pärjää.
"

Suomi100-juhlatoimikunnan suvakit jakavat kyllä rahaa jos minkälaisiin haistapaskaveronmaksaja-projekteihin, mutta kun niitä sitten paljastellaan, sensuuri iskee.


[ Kirjaudu sisään ]